Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.
»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia kääriessään rouva Déroulèden hartioille.
Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.
Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen, hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän, kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.
Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään. Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista, kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.
Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.
Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan. Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.
Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.
Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.
Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa, ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta tyttöä rakastaakseen häntä.