Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.
Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.
XVI LUKU.
PIDÄTETTY.
Déroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.
Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.
Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin toivottomasti murskannut.
Hän oli sovitukseen valmis.
Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.
Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt tuhka-astiaan.