»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»
»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä minuun.»
»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain pahentaisi asiaanne.»
»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa ystävilleni ennen lähtöäni?»
»Ette.»
»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»
»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»
Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.
Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi, mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän itselleen oli aiheuttanut.
Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo seisoivat odottelemassa.