Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.
Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja suudellut sitä hellästi.
Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon, melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:
»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se hänelle.»
Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.
»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua tulla mukaan.»
»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.
Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi vielä kerran häneen päin ja sanoi:
»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»