Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.
Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava! Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —
Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä. Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.
Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle, jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.
»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.
»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen nyyhkytyksiänsä.
Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.
Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!
Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen syytä.
Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.