Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan. Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä hänen todellista parasta itseään.
Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.
Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan — »koston», joka ei ole ihmisten.
Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen kaikista tulevista kärsimyksistään.
Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä inhottava täpö täysi vankila.
Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen, punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa päässään.
Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.
»Vaarallinenko?»
»On», vastasi Merlin tyynesti.