»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»
»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»
»Sallitaanko vieraskäyntejä?»
»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»
Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.
Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen nykyisen onnellisuutensa.
Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten — lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat, suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:
»Juliette!»