Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi välttämättömään päämaaliin.
Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan. Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen. Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.
Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä Paul Déroulèden aivoissa.
Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.
Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen rikollisuudestaan.
Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.
Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.
Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.
Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.
Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.