Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.
Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.
Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut, huoneen etäisimpään nurkkaan.
Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.
Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento, jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen eteensä.
»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi, »kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»
»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö niin, herra Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden aikakaudella.
»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti, »tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»
Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:
»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman varaan.»