Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan hiilijätkän puhetta.
Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis riemuitsemaan Merlinin häviöstä.
»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»
Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi. Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria laahannut.
Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.
Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania, Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista onnistumattomista yrityksistään.
Hänen vuoronsa oli tullut.
Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.
»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut hänet.»
Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.