Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita, joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään, kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän silmiensä edessä.
Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta, tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.
Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä maailmaa!
Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!
Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä, joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.
He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.
Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen vastakkaisella puolella.
»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla, pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen. Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista, isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.
Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan pienokaisen tervehdykseen.
Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat, nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin siunausten joukkoon.