Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.
Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen seuraamina.
Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.
Juliette Marny tuotiin sisään.
Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan, jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.
Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.
Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.
Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.
Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta, valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla äänellä mainitsevan Julietten nimen.
Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan. Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä hän kärsii, mitä hän ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.