»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»
Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi lapseensa.
Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana, josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä hulluudesta.
Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin viisaan miehen puhetta ainakin.
»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin, ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään, en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta tahansa.»
Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:
»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa. Lapseni, tahdotko vannoa?»
»Isä, jos niin haluat.»
»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»
»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»