Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän köyhälistön puolesta.

Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa. Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.

Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.

Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.

Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin. Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä rummutti rauta-aitaa.

Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.» Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.

Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.

Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa kysymyksensä:

»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina; hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi: