Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.
Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen, miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.
Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää, jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää vartaloa ja isoa päätä.
Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.
Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten sanojen kaiuttua.
Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.
Sitten hän jatkoi:
»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»
»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.
»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.