Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään suuren ilonsa merkiksi.
Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.
Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.
Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli hän jo hirttäytynyt.
Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.
Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut. Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta syleilystä.
Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.
Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.
Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään. Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.
Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä ratkaisematta.