Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:
»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun, jossa niitä säilytettiin?»
»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»
»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava istunto päättyi.
Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.
»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia. Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli — minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen, rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty. Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; heidän tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset, oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän tuskaansa ottamalla hartioilleen minun rikokseni. Enemmän kuin kukaan nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin, Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä. Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»
Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.
He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen personaansa rajattoman myötätuntoisina.
Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.
Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin, melkeinpä ikävystynein ilmein.