Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»
»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.
»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»
»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.
Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:
»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»
»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen; palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»
»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»
»Se ei ole totta.»