Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.
Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?
Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.
Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina, ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.
Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi liejuksi.
Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.
Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.
Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.
Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan. Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset, takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.
Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät, että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat kostonhalunsa tyydytetyksi.