Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.
»Hirteen! Hirteen!» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet huudahdukset.
Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.
Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet, että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan täyttämästä.
Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä tervehdittiin kovasti metelöiden.
Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.
Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja heidän raivonsa esineen välillä.
Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.
»Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!»
Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin, mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi joka hetki murtaa heidän rivinsä.