Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.
Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.
Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan häntä kunnioittavasti käsivarteen.
Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen, joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia kädessään.
»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti. »Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»
Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta tyytyväisyyttä.
»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.
»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»
»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin vankilaan — ymmärrättehän?»
»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit onnellisesti Temppelitorniin.»