»Vanno se lapseni!»
»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»
»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»
Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen jännittyneet.
Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.
Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.
Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien muotojen kanssa.
Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan henkensä.
Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori sydämensä värisi hänen ajatellessaan pyhimysten uhrauksia, heidän marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.
Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain naiseksi kehittymässä oleva lapsi.