Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan pyyhiskellessä.
Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.
»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini osanamme huomenna.»
Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.
Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.
Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.
Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt vaativat.
»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen, joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja. Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan. Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja meidänkin riippuu avustuksestanne.»
Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.
Oven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.