Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.
Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime kuukausina.
Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.
Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen kauneuteen ja heikkouksiin.
Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa esi-isien koristeita vailla.
Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon; tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.
Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita, vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi», eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin, vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.
Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.
Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.
Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan arvokkuudestaan.