Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia, ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.
Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni, mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»
»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää Pétronellea!»
»Kuka Pétronelle on?»
»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt, yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan viipyessäni.»
»Missä hän asuu?»
»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»
»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle, että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»
»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.
Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne jäävänkin.