»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.

»Juliette Marny on nimeni.»

Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen tunteneen nimen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina. Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä ajattelemasta.

Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.

Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.

Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta. Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla, muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua, ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.

Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei tarvinnut olla peloissaan.

Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden, jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.

Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.