»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten, niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden (koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain nuori hento tyttö.
Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa. Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa sisaren pelastajana.
Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti häneen kiinnitettyinä.
Julietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.
»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»
»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.
»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»
»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.
»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään tavoin.»