Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen kättään.
»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»
Déroulède nyökäytti hymyillen päätään.
»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä? Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena kotikoirana.»
57
Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa, jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.
Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.
»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»