Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa suosimasta heidän maataan.
Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor, Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.
Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille poskille.
Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.
Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.
Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.
Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti tuoksuville niityille.
Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja. Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.
Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.
Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.