Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.
»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»
»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat — ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.
Kuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä puutteellisuutensakin!
Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea sinä aamuna.
»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen kypsymättömästi kiemaillen.
»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»
»Entä sitten?»
Déroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.