»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»
Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset liuhukoristeiset reunustat.
»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.
»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.
Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui selittämättömän pettymyksen tunteeseen.
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin levoton —»
»Miksi olette ollut minusta levoton?»
Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär, Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.
»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti vastaukseksi Julietten kopeuteen.
»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä niitä.»