»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa, »paitsi kiitollisuuden kuorman.»
»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani raskaan taakan.»
»Millä tavoin?»
»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä pienen palveluksen.»
»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että turvallisuudestani saan kiittää teitä —»
»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»
Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä, että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään salattua haavaa.
»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»
»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?» keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.