»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»
»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»
Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran, kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa silmästä silmään.
Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään taistelevan.
Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan omasta itsestään lähteneeksi.
Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.
Noin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.
»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»
»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»
»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»