»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja minä voimme hyvin palata asuntoomme.»
»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella. Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»
»Mutta te — » mutisi Juliette.
Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.
»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän luottavan vilpittömyyteeni.»
»Lähdettekö siis pois?»
»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan johtajan paikan.»
»Voi — missä kuningatar parka —»
Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan kansan korvissa rikollisia.
Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen, niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.