Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.
Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.
Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen, peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen arvostelu.
XI LUKU.
»KOSTO ON MINUN.»
Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia kärsimyksiään miettien.
Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta Julietten raadellulle sydämelle.
Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?
Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.
Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?