Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.
Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»
Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut. Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.
Vihasiko hän silloin Déroulèdea?
Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille, vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus — magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan tietämättään kohtalon koneellinen väline.
Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli — pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.
Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.
»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.
»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»
»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä. Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»