Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.
Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna. Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen kukistumisestaan.
Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä. Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.
Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.
»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»
»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.
Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.
Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.
Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.