Juliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja taitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä saksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.
Silmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä olisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi löydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa. Juliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen tarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä vaarallisinta laatua.
Hän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli hän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.
Onnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut hävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi tehtävä ollut paljon helpompi.
Mutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut koskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.
Hän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus —
Déroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.
Seinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen rukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden säilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti välttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.
Veistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti sormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin hän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän sytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.
Öljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo huoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.
»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan ainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman hetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»