»Teidän korkea-arvoisuutenne…» vastusteli Rosenstein jälleen.
»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja kurituksen jälkeen poltamme ne».
Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.
Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin, oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu, valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan, ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.
»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen, ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?
»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».
Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi hänen huulilleen ivallinen hymy.
»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n, Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt, mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän ratsuruoskanne tarpeessa».
Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.
»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui, ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä, että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa, hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua, sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi? Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani, semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».