»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista, kolmesta pellosta».
»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki tarpeeni».
»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».
»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut nielemään sianlihaa».
András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo. Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan, olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään, jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.
Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi, jolle koko Heven maakunta nauroi.
»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin selostus eroaa suuresti puheistasi…»
»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.
»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».
»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.