»Ei, mutta .»
»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani, eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen. Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»
Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.
»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on totta… ei, älä keskeytä minua, sanoin otaksutaan, koska teitä on kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi, ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi, joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista, joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?
Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:
»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni, että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni, sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin saamisestani».
»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»
Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä ja käheä, kun hän vastasi:
»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä, Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille. Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan sontaan».
Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet. Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka oli polkenut hänet jalkoihinsa.