Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään. Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle, ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi huomattavasti.
»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta, että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».
Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä, jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja, lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä, eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.
»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.
»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.
»Annatteko minulle ajatusaikaa»?
»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».
Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.
»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa, vai tulenko Kisfaluun»?
»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».