Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.
Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin. Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset, jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla, valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli vain muutamia ihailijoita.
András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut, mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet, ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.
XIX
KANSAN POIKA.
András oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko matkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään. Ensimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei omasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen asiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei mitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun mustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa hänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos Bideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli valehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen selityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät Andráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita, tuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi, että hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan kasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat surettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta, tuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat hänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien patriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan täydellisesti selville niiden sisällön.
Bideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja määrännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen oli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär Irma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn. Bideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä sekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu, vaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa kaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.
András epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi kätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa, että kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski rehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti niin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen nuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista ja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä silmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin huhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.
»Tuotteko hyviä uutisia, ystäväni»? kysyi Bideskuty.
Hän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti silloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.