Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.
Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö, olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.
Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä Ambrosiuksen välityksellä.
»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle, ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun tyttäristämme».
Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä. Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta. Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.
Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä. He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla. Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan mielellään loistosta ilon vuoksi.
He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan. Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies, ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan, joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.
Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.
Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.