HÄÄT.
»Introibo ad altare Dei!» [Astun Jumalan alttarin luo.]
Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja alkoi lukea messun alkurukouksia.
Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia, suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja, vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin, ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.
He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea, ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa. Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa, seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita. Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet, ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.
Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.
»Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!» [Syntini, syntini, suuret syntini.]
Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein nyyhkytykseltä.
»Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum, tribuat nobis omnipotens et misericors Deus!» [Armoa, vapahdusta ja anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas Jumala!]
Hänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään, turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.