Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.
Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä, sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.
Sillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.
»Deus Israel conjugat vos…» [Israelin Jumala liittäköön teidät yhteen.]
András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi, mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.
»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!
Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.
Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän. He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.
András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.
Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.