András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin »Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja jumaloiden, jakaa onnea kodille.
Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari kultasormusta kimaltelee.
Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys, kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.
Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.
Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein, että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?
Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti, että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu toteuttamaan hänen omaa onneaan?
Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa. Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.
Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti, kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää, tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.
Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin. Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta, jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen, jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.
Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen, etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille. Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän, jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.