Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti halunnutkaan.
Eteenpäin Csillag, eteenpäin!
Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin suuresti rakasti.
Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan, kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia, marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.
Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen sumuun.
Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.
Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.
Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa eteenpäin.