»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä hoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja pehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista mitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa. Laske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita, ajuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan pyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt menetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla, joiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».
Vasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla kantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli valmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut sitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä olivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan isäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla tyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian kotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen neito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin, joko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista huoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa olivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut mahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta erittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti kirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.
Ah, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon poikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan portille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein suudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti jonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen isäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea kuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen sisälle.
Hän laski morsiamensa vuoteelle, ja Etelka auttoi häntä asettamaan tuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea ja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli pelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain jännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla iloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan pudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä omituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.
András toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen sekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä Ilonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi hänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui heikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää liikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä silmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.
Ne koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille päästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei tuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä riippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta, kiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma väkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä maljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha vaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka hän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.
Mutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka tunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska hänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden vanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet puhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja huomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin ankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo vaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot, karkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan hänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa rukoillen lohdutusta ja rakkautta.
Tuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon vuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti tuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät hienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä rintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja hänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei Ilonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.
»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja lepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot ikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä voitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen huoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain koputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit liinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi voit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista, jotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla? Hyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»
Hän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin, että auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja tummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.