Ilonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta ruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat niin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut liljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän ummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia. Kuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä, ympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät liinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta, jota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta ennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin varallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen poskensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan itseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli tuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.
Hän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin vetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa ylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he olivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään suurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen saadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun hänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä avioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen tapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi tarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se olikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä näytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän kumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan huolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa ja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden joukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli vanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu. Tuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan talossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja alentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista entisistä ystävistään.
Sitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei hän välittänytkään hänestä, ja ilmoitettiin että hän köyhyytensä vuoksi aikoi mennä naimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli taipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan sen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen päätettiin. Koska hän oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta, jonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka oli loppunutkin vuoden kuluttua, koska hän voi käyttäytyä niin petollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä hänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän yhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään vaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan jalosukuisen neidon puolisokseen kuin hänkään.
Maatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta tuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen kohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli kuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun jalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen sukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen sointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin kummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen ja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä peloitti että pyörrytti.
Hän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän toimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia; kun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta hänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä, niin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen käskevä ilme silmissään.
Häntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa kultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja, joka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi. Ja hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja tottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen lupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä ja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit olivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi kärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja kuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala vapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa myöskin rakastaa miestään.
Sitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui hänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon kasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun auringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten kesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa ja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten tunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten oli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti pitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli vieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä. Akasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen mielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää muistanut mitään.
Ah, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän herännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan rauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti, kunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee iäinen lepo?